Linna ja moraalinen omistusoikeus isänmaasta
Vaimoni isovanhemmilta peritty Pohjantähti-trilogia ehti useita vuosia syyllistävästi tuijottaa minua kirjahyllystä, mutta nyt tuo aukko sivistyksessä on vihdoin paikattu. Olen oikeastaan iloinen, että luin teoksen vasta nyt kypsemmällä iällä. Tuntui, että oli riittävästi elämänkokemusta ja perspektiiviä sen arvon ymmärtämiseen. Linna oli Pohjantähteä kirjoittaessaan suurin piirtein ikäiseni.
Nobel-kirjailija Orhan Pamuk on todennut, että klassikon käsite on sidoksissa ajatukseen kansakunnasta. Monet klassikkoina pidetyt teokset ovat rakentaneet alkuperämaansa kansallista minäkuvaa. Linnan Pohjantähti kuuluu varauksitta tähän kategoriaan. Sen kuvaus elämisen ehdoista, oloista ja kohtalonhetkistä 1900-luvun alun Suomessa on piirtynyt syvälle maamme historiatietoisuuteen ja muokannut käsitystä suomalaisuudesta.
Ajatus kansakunnasta, isänmaasta, on myös keskeinen osa itse Pohjantähden tarinaa. Mielestäni koko trilogian tulkinnan kannalta keskeinen sitaatti löytyy teoksen kolmannessa osasta, kun vähäväkinen Preeti Leppänen toteaa talvisodan keskellä:
“Minä sitä kanssa sanon, että kun voi ny toi vähävoimasempikin tän isänmaan eteen näin sota-aikana...Kunnei sitä rauhan aikana niin ole tilaisuuttakan. On vaan niin kun toi työnteko päällimmäisenä. Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa...”
Kirjallisuuden tutkija, emeritusprofessori Yrjö Varpio kirjoittaa Parnassossa, että sana isänmaa esiintyy Linnan pääteoksissa lähes aina jollain tapaa kriittisessä valossa. Pohjantähti-trilogian kolmannessa osassa sitä viljelee ennen kaikkea äärioikeistolainen, Lapuan liikkeeseen hurahtanut opettaja Rautajärvi. Isänmaa on ikään kuin iskulause, joka on kadottanut todellisen kohteensa.
Yllä siteerattu Preetin lausahdus on totta kai heijastuma talvisodan hengestä, mutta myös sisällissodan jälkeisistä ajoista, jolloin valkoiset monopolisoivat isänmaan käsitteen. Punakapinan päällikkönä toiminut kirjan päähenkilö Akseli Koskela, joka oli aikanaan hävinnyt oman sotansa ja menettänyt kansalaisoikeutensa, saa lopulta uuden lainsäädännön mahdollistamana oman peltolänttinsä. Sitä Akselin äiti, Alma, kutsuu kirjan lopulla isän maaksi, viitaten mieheensä Jussiin, joka suon oli alun perin kuokallaan ylös nostanut:
“Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtälaisesti kuin kaikki muukin täällä. Isä sen teki.”
Varpio toteaa tarkkanäköisesti, että Koskeloille isän maa ei ollut pelkkä peltoala, vaan se symboloi myös vähitellen voimistunutta tunnetta Suomesta, johon kaikilla on moraalinen omistusoikeus – myös torppareilla ja mäkitupalaisilla. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomesta kehittyikin yksi maailman vauraimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Se on uskomaton menestystarina.
Juuri nyt kaikki näyttää kuitenkin hyvin synkeältä. Talous sakkaa ja monet ikävät tendenssit, joita Linna kirjoissaan kuvaa, vahvistuvat sekä rajojemme sisällä että ulkopuolella. Monien moraalinen omistusoikeus Suomen tarinasta hapertunut. Historia ei toista itseään mutta se rimmaa.
Linna vierasti hurmoshenkistä isänmaallisuutta paraateineen, lippuineen, kunniamerkkeineen ja lauluineen. Hänen isänmaa-suhteelleen tärkeämpiä olivat pehmeät arvot, kuten kotiseutu, yhteiset muistot ja keskenään toimeentuleva yhteiskunta. Tälle pasifistiselle ja sosiaaliselle sanomalle on yhä suuri tarve.
